Olen ollut pitkään töissä suuressa työyhteisössä, ainoana baarimestarin tittelin omaavana työntekijänä. Työpaikkani toiminta perustuu tasapuolisuuteen ja tasa-arvoiseen toimintaan, jossa yrityksen työntekijät kiertävät luonteeltaan erilaisissa työpisteissä omaan erikoisammattitaitoon ja osaamiseen peilaten. Ongelmia? Kyllä vain – työpisteiden, lisämyynnin ja perusbaaritoiminnan täydellinen ontuminen.
Tällaisissa työyhteisöissä tulos syntyy heikoimman lenkin mukaan ja kun se heikoin lenkki on työntekijä, jolle gini tonic limelohkolla tuottaa ylitsepääsemättömän ongelman, niin… – voidaanko odottaa mitään!?
Usein omassa työvuorossani teen jotain erilaista ja erikoista. Tavoittelen elämyksiä apunani vähät ja ylihinnoitellut tuotteet. Jos onnistun ja saan tyytyväisen asiakkaan tulemaan uudestaan seuraavana päivänä, tapahtuu usein se mitä eniten pelkään, en olekaan itse läsnä. Kuulen kyvyttömän työkaverini valituksen ja asiakkaiden purnauksen. Turhaudun ja taas työmotivaationi tippui – miksi? Kun rintalätkässä lukee vain asiakaspalveluhenkilö, ei sinun tarvitse osata mitään. Työnantajakin maksaa niin huonoa palkkaa, että miksi ryhtyä tekemään mitään erilaista, saati yrittää oppia uutta. Tätäkö halutaan? Eikö tällainen toiminta vain näivetä koko alaa?
Erikoiskoulutusta, -osaamista ja mestareita tarvitaan alalla kuin alalla. Olen osaava ja ammattiylpeä baarimestari, menen takuuseen myymistäni tuotteista – olen oikea ammattilainen. Tällaisen osaamisen saa vain erikoistumalla laadukkaassa koulutuksessa joka tuntee alan. On kuitenkin hyvä muistaa, että erikoistumiseen tarvitaan työkokemusta, toisinaan hurjasti paljon enemmänkin. Haluammeko ravintola-alalla tilanteeseen jossa 17-18v nuori päättää erikoistua baariin vain siksi, että se näyttää ulospäin hyvältä. Jotenkin palautuu mieleen 1990-luvun alun ravintola-alan totaalinen mullistus. Ainakaan minä en halua enää kokea sitä uudelleen – tänään toista päivää tiskin takana painamassa kaljanappia, huomenna jo vuoroesimies.
nimimerkillä
Baarimestari jo yli 20 vuotta
Kommentti
Itsekin olen nähnyt nuo 1990-luvun ”villit vuodet” ja toivon hartaasti, että se aika ei enää palaa siinä muodossa, kun tiskin taakse ”pääsi” kuka vain – kunhan olit ”liikeidean näköinen”. Toki oli poikkeuksia ja todella laadukkaita ympäristöjä sekä aivan loistavia osaajia, mutta ihan liikaa ”touhuajia” seassa. Tuon aikakauden tyyppi, joka oli vain piipahtamassa alalla, ja nykyhetken vaatimukset (jotka ovat mitä?) esim. raaka-aineosaamisen, taloudellisen työskentelyn ym. suhteen = yhtälö joka ei voi toimia. Tai mistä sen tietää jos ketään ei kiinnosta. Tehdään jatkossakin kotona asioita paremmin kuin ammattilainen omalla työpisteellään ja ihmetellään kun… -Manninen