Hetken mietin tätä postausta, mutta eläköön spontaani avoimuus. Lähteäkö julkisesti ruotimaan omaa ammatillista opettajuutta (tekemistään) koska tänään sattui töissä (koulussa) olemaan huono päivä – mitä sillä edes saavuttaisi? Korkeintaan menettää ”pedagogisen katu-uskottavuutensa” eksymällä psykologian temmellyskentälle, mistä ei mitään sanan hienouksiin kouluttautumattomana tiedä, mutta mitä suurimmassa määrin nykypäivän opettajuus on, samalla lipsauttaen politiikan puolelle, mistä meidän alan tyypeillä ei (saa) ole mielipidettä – ainakaan asiakkaiden kuullen. Onko ainoana lopputulemana itsellä kevyempi mieli ja ”tahra otsassa” kun lähtee ääneen pyörittelemään? ”Rakas päiväkirja. Kirjoitan sinulle (sinuun?) ensimmäistä kertaa. Luulin muuten, että tätä päivää ei koskaan tulisi, mutta tänään töissä oli huono päivä. Ei nihkeä vaan ihan oikeasti huono…”
…sillä jotenkin homma ei vaan skulannu (skulata=toimia, soittaa, pelata. Lähde: urbaanisanakirja.com). Jossain vaiheessa piti ihan oikeasti ärähtää opiskelijoille (asiakkaille) kun tuntui, että se ammatillinen liekki, jonka pitäisi syttyä komeaan roihuun yhteisen tekemisen myötä, näytti hiipuvan yksitellen pois. Tuli sellainen fiilis, että vaadinko asiakkailta (edelleen opiskelijoita) liikaa? Asiakashan ei pidä siitä, että häntä aletaan opettaa – ainakaan baaritiskillä. En kuitenkaan haluaisi kutsua itseäni ohjaajaksi tai opastajaksi, saatikka sitten valmentajaksi, sillä kaikkihan tietävät kuka vaihdetaan (kenet voi vaihtaa) ensimmäisenä. En myöskään halua jatkossakaan olla vaatimatta, sillä vaatiminen meidän alalla tarkoittaa laatua, vaikka aina joku sen (haluaa) väärin ymmärtääkin ja saattaa jopa luulla sitä kiusaamiseksi. Asioiden vaatiminen ei ole kiusaamista – jossain vaiheessa on ihan oikeasti lupa vaatia, ja myöhemmin vielä enemmänkin piste. Ne toiset asiakkaat siellä elinkeinossa kun ovat valmiita maksamaan vain ja ainoastaan laadusta – mutta heistähän tuleekin hankalia kun he alkavat vaatia. Annoin ”kipakkaa” ammatillista palautetta ihan perusasioista. Niistä asioista joita työelämän, jonne me heitä koulutamme, ei tarvitse antaa – työelämän, sen kuuluisan elinkeinon, kun ei tarvitse ymmärtää ja selitellä. Usein pelkkä toteamus tyyliin ”se oli sitten siinä” riittää – ymmärrät varmaan mitä tarkoitan. Omasta mielestäni tein asiakkailleni palveluksen sillä työelämä ei sitä olisi tehnyt. Asiakkaat ovat vastuullani ja heillä on oikeus saada vain ja ainoastaan parasta, mutta millainen on asiakkaan vastuu? Pitäisikö laskea rimaa oman tekemisen suhteen – ihan hullua, että edes ajattelen moista. Työni on kuitenkin loppupeleissä tehdä osaajia, jotka pärjäävät yhä kovenevilla työmarkkinoilla, ja sillä sipuli – siitä minulle maksetaan. Se, että laskisin oman tekemiseni laatua ja ”ymmärtäisin ihan kaiken” olisi lopun alku. Vaadin myös itseltäni – liikaako muka? Harmi vain, että tuohon opettamiseen, suoritin aikanaan ihan pedagogiset opinnotkin, ja ammatilliseen sorvaamiseen on koko ajan vähemmän ja vähemmän aikaa.
Rakas päiväkirja. Huomenna on uusi päivä ja kahta samanlaistahan ei tule peräkkäin – ei saa tulla, vaikka lukkarissa onkin samat opintokokonaisuudet ja porukat. Sinäkin ”päiväkirjani” olet kohta historiaa, sillä ajattelin sytyttää sinulla liekin joka saa aikaiseksi roihuavan takkatulen – toivottavasti puut ovat kuivia 😉 Tämä pedakoominen välähdys ammatillisen opettajan arjesta (näin mainostan naamakirjassa tätä blogiani), jota joskus kutsuttiin ammatilliseksi portfolioksi, kun oli vain ja ainoastaan meidän välinen juttu.”