Kulttuurikolareita

Teksti ja kuvat: Anne Saahkari

Jo kolme viikkoa on pyöritty Phuketin kulmilla ja oon edelleen aivan ihastunut tähän paikkaan. Työkavereihin on jo ehtinyt tutustua paremmin ja tämän opasporukan ansiosta varmasti viihdynkin loppuun asti: Suomesta meitä on neljä, Ruotsista kolme ja Tanskasta yksi. Koska tapakulttuuri täällä on kaukana suomalaisesta ja sen omaksuminen on melko olennainen osa omaa matkailualan työharjoitteluani, ajattelin tehdä ihan oman juttunsa näistä arjen näkyvimmistä eroista.

Buddhalaisuus on iso osa kulttuuria ja kaduilla almujaan keräileviin munkkeihin törmää joka aamu. Uskontoon perustuen ajanlaskukin on aloitettu jokunen tovi meitä ennen – tällä hetkellä elellään vuodessa 2555.  Thaimaalaiset ovat myös älyttömän taikauskoisia, minkä huomaa mm. joka kodin edustalta löytyvistä henkitaloista. Temppelimäisissä rakennelmissa asustelee talon henki, jolta esim. suitsukkeilla, kukilla ja erilaisilla syötävillä lahjoen on mahdollista toivoa asioita. Lahjojen on tärkeää olla vain ja ainoastaan henkiä varten: esim. ruuan tähteiden vieminen on kiellettyä, eikä kukkia saa edes nuuhkaista ennen kuin ne annetaan hengille. Mikäli hengiltä on toivottu esim. onnea rakkauselämässä ja kaikesta huolimatta vaimo pettää ja jättää, se vain tarkoittaa, ettei hengistä ole pidetty tarpeeksi hyvää huolta.

Kropan pyhimpänä osana pidetään päätä, ja esim. kampaajalla käydessä työntekijät saattavat pahoitella etukäteen, että heidän täytyy koskea siihen. Likaisimpana osana vastaavasti pidetään jalkoja ja tämän takia jalat ristissä istuttaessa on tärkeää varoa, ettei päällimmäisellä jalallaan halveksuvasti osoita ketään. Myös sormella osoittamisella on samanlainen merkitys ja siksi esim. suuntaa näyttäessä on tärkeää osoittaa sitä koko kädellään. Ruokakulttuurista mainintaan riittänee tulisuuden lisäksi yksi sana: riisi. Kun meillä Suomessa sitä menee henkilöä kohden n. 3 kiloa vuodessa, thaimaalaiset keittelevät samassa ajassa 110 kiloa.

Liikenne taas on melko kaoottinen ja ruuhkassa jumittavien autojen väleistä pujottelee kahta kauheampi määrä skoottereita. Yleensä ajellaan ilman kypärää ja ajokorttia, kokonainen perhe kyytiin mahdutettuna. Liikennevalot ovat varsinkin kaksipyöräisille lähinnä koristeina ja äänitorvea käytetään monipuolisesti eri tilanteisiin: kun halutaan osoittaa kunnioitusta Buddha-patsaalle, tervehtiä tien toisella puolella olevaa kaveria, antaa vinkkiä omista ohitusaikomuksista tai ihan vaan mukavana lisänä huudeltaessa asiattomuuksia ohikäveleville suomalaistytöille…

Tervehtimiseen ja kunnioituksen osoittamiseen kuuluu aina leveä hymy sekä wain tekeminen (kämmenet yhteen ja pieni kumarrus). Sen lisäksi naiset (tai ladyboyt) lausuvat ”Sawat-dii kha” ja miehet ”Sawat-dii khrap”, jotka ovat yleispäteviä tervehdyksiä niin ensi kertaa nähdessä kuin erotessakin. On todella tärkeää vastata waihin edes pienellä nyökkäyksellä – tilanteen ignooraaminen vastaisi meillä varmaan samaa kuin olisit itse heittämässä yläfemmoja kaverille, joka ei tee elettäkään takaisin. Yleensä wain tekee ensin nuorempi vanhemmalle tai alempiarvoinen korkeampitasoiselle.

Hymy taas on ele joka tilanteeseen: thaimaalaiset yksinkertaisesti hymyilevät aina kun toista katsotaan silmiin. Ylipäätään vitsin heittäminen, kaverin kiusoittelu ja huoleton mai pen rai – asenne ovat juurikin sitä thaimaalaisuutta. Ainaiseen hymyyn on kuitenkin toisinaan ihan hyvä suhtautua kriittisesti, sillä myös se ”Hymyile, niin ne luulee että tajusit” – ajatusmalli on melko tavallinen. Täällä ei yksinkertaisesti myönnetä, jos jotain jää epäselväksi tai vaikka koko asiaa ei olisi ymmärretty alkuunkaan. Tästä esimerkkinä ensimmäisen viikon seikkailuni, jossa kysyin kolmelta eri kuskilta, pysähtyykö seuraava tuk-tuk (bussin tapainen) oman asuntoni lähellä Chalongissa – saaden vastaukseksi kolme leveää hymyä ja jokaiselta kommentin yes yes. Lyhyesti: Se tunne, kun sitten istuskelet kyseisessä tuk-tukissa ja huomaat kissan kokoisilla kirjaimilla kirjoitetun kyltin: ”NO STOP IN CHALONG-ZONE”.

Anne 🙂

Vastaa