Arska nosti jälleen kerran ansiokkaasti kissan pöydälle aiheesta, josta pitäisi puhua paaaljon enemmän. Olen pohtinut tätä asiaa vuosien varrella runsaasti. Osittain siksi, että olen vasta jälkikäteen huomannut aikoinani tehneeni ns. ”empiiristä tutkimusta” aiheesta. Vai pitäisikö sanoa, että olen ollut tietämättäni empiirisen ihmiskokeen koehenkilönä ja tajunnut vasta jälkikäteen tuottaneeni dataa, jonka analysointi olisi erittäin hyödyllistä ammattini ja sen harjoittajien ymmärtämisen kannalta. Niinpä olen sitten analysoinut. Tässä Arskan postauksesta inspiroituneena muutamia paljastuksia noista edellä mainituista analyyseistä.
1. Miksi nimenomaan baarimestareiden ammatilliseen kehitykseen kuuluu vääjäämättä vaihe, jossa jalat irtoavat maasta ja pilvissä leijuva pää täyttyy keltaisesta nesteestä?
Mielestäni tähän liittyy eräs ihmisen psyykelle tyypillinen piirre. Yksi perustarpeistamme on hyväksytyksi ja arvostetuksi tulemisen tarve. Tämä tarve ohjaa itsetuntomme kehitystä jo sylivauvana saamiemme katseiden, hymyjen ja rakastavien kosketusten tai niiden puutteen kautta. Itsensä arvottomaksi tuntevat ihmiset eivät yleensä osaa arvostaa muitakaan ihmisiä. Usein he pyrkivät nousemaan oman arvottomuutensa kuilusta käyttämällä muita ihmisiä astinlautoinaan. Hyvällä, terveellä itsetunnolla varustetuilla ihmisillä ei ole mitään tarvetta käyttäytyä ylimielisesti tai alentuvasti muita ihmisiä kohtaan. Missään tilanteessa.
Ajatelkaapa baarimestarin ammatillisen itsetunnon ensiaskeleita. Plokkaamista, jekkuja, nöyryytystä, kömpelyyttä, sadattelua, ”kovettamista”, työhierarkian pohjasakan asemaa ja asiakkaiden taholta tapahtuvaa seksuaalista häirintää. Siinäpä se on pähkinänkuoressa. Missä ovat arvostavat eleet ja ilmeet, missä kiitokset ja kehut, missä arvostetuksi ja hyväksytyksi tulemisen tunteet? Jos henkilö sattuu vielä olemaan ihmisenä vastaavanlaisen alun saanut itsetunnollinen tyhjiö, niin voitte arvata mitä tapahtuu, kun tilaisuus arvostuksen ja hyväksynnän kaappaamiseen vihdoin koittaa.
Jos siis haluamme ”kasvattaa” baarimestareita, joilla ei ole tarvetta ”leijua”, tulisi perusta luoda jo ensimetreillä. Tästä herääkin kysymys, voisiko ravintola-alan ja erityisesti baarien kasvatuksellisissa arvoissa olla jotain vialla? Entäs jos se ”perinteinen” tapa ei olekaan kovin hyvä?
2. Voiko oman ylimielisyyden havaita ja miten ylimielisyyden voi voittaa?
Kun kollegoilta ja asiakkailta vihdoin alkaa herumaan kiitosta ja ylistystä, on helppo ryhtyä ahmimaan sitä hyväksyntää ja arvostusta niin, että tulee aivan täyteen. Silloin todellisuus ja oikeasti merkitykselliset asiat saattavat hämärtyä. Mielestäni yksi hälyttävä merkki alkavasta ylimielisyydestä on, jos ihan vakavissasi koet, että olet päässyt pitkälle ja alat kuulua oman alasi parhaimmistoon. Viimeistään siinä vaiheessa, kun alat mielessäsi miettiä, että: ”ainakaan tästä maasta ei löydy kovin montaa parempaa tekijää kun meikäläinen”, niin on aika ottaa kylmä suihku ja herätä todellisuuteen. Tai jos koet, että baarihomma alkaa olla sen verran hyvin hanskassa, että harva tyyppi pystyy enää opettamaan sinulle mitään. Sama juttu, kylmää vettä ja herätys! Viimeisin suuri oppitunti, jonka itse koin baarimestarina ja valmentajana tuli muutaman viikon ikäiseltä vastasyntyneeltä nyytiltä, eli se siitä. Mielestäni ihmiset, jotka sallivat saamansa arvostuksen ja huomion nostaa itsensä muiden yläpuolelle eivät ole täysin ja syvällisesti ymmärtäneet ammattinsa merkitystä. Siksi ”leijuminen” on niin yleistä erityisesti nuorten, mutta osaavien baarimestareiden keskuudessa. Kun baarimestarin ammatin todellinen merkitys yleensä vasta pidemmän ja laaja-alaisen kokemuksen myötä valkenee, aiheuttaa se sellaiset määrät kiitollisuutta, ylpeyttä, nöyryyttä ja kunnioitusta samanaikaisesti, että entiset ylimieliset ajatusmallit tuntuvat lähinnä naurettavilta. Ne tuntuvat itse asiassa olevan niin kaukana kaikesta siitä millä on oikeasti merkitystä, että ei voi kun ihmetellä niiden joskus olleen omia ajatuksiaan.
Ylimielisyyden voi voittaa tajuamalla kuinka tärkeää työtä ja nimenomaan kaikkien potentiaalisten vieraiden kannalta tärkeää työtä tekee. Ylimielisyydestä eroon pääsemiseen auttaa myös asioiden tarkastelu hieman suuremmassa perspektiivissä. Ensinnäkin, vaikka juomista osaisi ihan kuinka paljon tahansa osaa silti vasta pienen murto-osan kaikesta, minkä juomista voi osata. Trust me, mitä ikinä osaatkin, et osaa vielä yhtään mitään! Toiseksi, vaikka oma työ on omien vieraiden kannalta aivan äärimmäisen tärkeää, on se kuitenkin isossa kuvassa yhtä tärkeää kuin yksi pieni hiekanmuru hiekkarannalla. Tarkemmin ajateltuna kokonaisuus ei olisi sama ilman sitä, mutta isossa kuvassa eron huomaa vain sellainen, joka on keskittänyt huomionsa juuri siihen yhteen hiekanmuruun. Eli kuinka moni? Millainen prosentti kaikista ihmisistä? 0,0001%? vai vähemmän? Vai kiinnostaako oikeasti ketään? Karua, mutta totta, ainakin jokaisen ylimielisen hiekanmurun kohdalla.
Cheers!
-Mikael