Tuo drinkkikilpailutoimintaa käsitellyt edellinen blogi on saanut aikaan positiivisen palautevyöryn, joten heti löylyä lisää ennen kuin jäähtyy, ja silläkin uhalla, että nyt menee pieleen ja lauteilta tulee häätö – jatketaan aiheen parissa vielä artikkelin jos toisen kera. Muutaman drinkkikisan nähneenä, ja jopa tuomaroineena, on yksi kisasuoritus vuosien varrelta jäänyt oikeasti mieleen. Rypistys joka kaikessa positiivisen vimmaisessa intohimoisuudessaan oli, ja on edelleen, ylitse muiden. Suoritus joka vaan oli Vau ja enemmänkin! Ville Salonen ja Havana Club Grand Prix 2010 FinnBaarissa 2009, olkaa hyvä.
Kuva: Pernod Ricard Finland
Tehtävänanto kaikessa yksinkertaisuudessaan – eläköön kilpailut joissa pääosassa ovat persoonat ja heidän luomuksensa, yleisestä laadukkuudesta tinkimättä. Voisiko drinkkimaailmassa olla vaikka seuraavanlainen lajikirjo: Tiukka tekniikka, Innovatiivinen ja moderni laji kuten kyseinen Havana Club Grand Prix, Flair sekä vielä oma sarja ”koomikoille”, ja tällä tarkoitan sarjaa niille ”pari olutta” ottaneille, omasta mielestään helkkarin hauskoille ja rennoille ja… …ja kaikki sarjat olisivat avoimia kaikille, Olympialaisten hengessä. Ei kilpaileminen liian totista saa olla, mutta ei myöskään liian rentoa ratsastamista joka annetaan anteeksi.
Miksi nuoria alan tyyppejä on niin vaikea saada innostumaan kilpailutoiminnasta?
Miksi älyttömän paljon lahjakkuutta ja innovatiivisuutta – oikeasti hyviä juttuja – jää ikuisiksi ajoiksi piiloon baarin jos toisenkin tiskin taakse? Miksi suomalaiseen kilpailutoimintaan (alan toimintaan) mukaan lähtemisen rima tai kynnys, ihan miten vaan, tuntuu olevan niin korkealla? Niin korkealla, että porukka ei yksinkertaisesti uskalla.
Olisiko yksi syy alan pienet piirit joihin ei noin vain kävellä sisään – jos joku väittää, että suomalainen ”baariscene” on avointa vuorovaikuttamista ja tekemistä, jossa kaikille on tilaa, riippumatta siitä kenet tunnet ja kenen kaveri olet, kuinka taitava olet, mistä tulet jne., niin onhan se höpöhöpöä. Kyllä se vieläkin ikävä kyllä on välissä (turhan usein) niin pientä ja jäykkää, että ei ihme, että porukkaa ”pelottaa” hypätä mukaan toimintaan – ”kun joutuu tulemaan tyrkylle” – ja sitä kautta ottaa osaa esim. kilpailutoimintaan. Mitäpä tuota on turha miettiä. Todetaan vain ääneen, että ei näitä nykyisiä tyyppejä kiinnosta kun nyky-yhteiskunta on mitä on, ja sitä paitsi: ”Ne samathan sinne finaaliin aina pääsee (ja yleensä myös voittaa), niin mitä sitä edes yrittämään ja…” Onko se tosiaan noin – näinkö se pysyy mukavan pienenä myös jatkossa? Kenen etu se enää on?
Ja se toinen jarruhan kilpailemiseen liittyen on tuo tekniikan merkityksen ja ylivertaisuuden (täydellisyyden) toitottaminen!? Onhan se tekniikka (ja säännöt) tärkeää, mutta enemmän pisteitä ulkoisesta ammatillisesta olemuksesta, vaikka niistä asiakaspalvelullisista vuorovaikutustaidoista roiskeiden kustannuksella.
Tästä se lähtee – innovatiivisia kotimaisia raaka-aineita ja ainesosia perinteisten seassa. Oma hilla- ja karpalopyree, oma mango-havusiirappi, oma sokerisiirappi, tuohta ja havuja koristeluun, kumkvattia, syötäviä kukkia, tarkkaan mietityt lasit jne. Jos minulta kysytään, niin aivan loistavaa, mutta onkohan ympäristö vielä moiseen sittenkään valmis? Kovasti omia juttuja – työlästä – ei muuten onnistu töissä. Eipä oikeastaan – onnistuu – kun tietää mitä tekee ja blenderin johto on seinässä.
Kuten Juhakin edellisessä blogissa totesi – moni hullulta kuulostava raaka-aine ja ainesosa vaan toimii keskenään hyvin (ne kuuluisat molekyylit?)
Sitten mennään tuomarin (Teijo Rintoo) tarkkaavaisen valvonnan alla
Baarimestari joka pystyy puhumaan ja ottamaan katsekontaktin suorituksen aikana – ainakin elinkeinossa vaikeaa
Kaikki peliin – sitä positiivisen vimmaista intohimoa ja itsensä likoon laittamista jonka me kaikki vahvuudeksemme laskemme
Tuomariston ilmeet kertovat kaiken – (urheilu)suoritus oli jotain mihin ei välttämättä ollut totuttu. Tästä valokuvasta ja Söör Salosen ilmeestä minä vaan tykkään – mitä äsken tapahtui?
Ja se tekniikka – kun asiat ja kilpailusuoritus on mietitty ja treenattu, niin eihän se ainakaan tekniikasta jää kiinni. Villellä muuten olivat ”ajolistat”, niin varsinaiseen kisasuoritukseen kuin esim. eri vaiheiden esivalmisteluihin liittyen, joiden avulla ”turhat liikkeet ja juoksemiset” eliminoitiin ja tekeminen sekä ajatus pysyivät olennaisessa – omistautumista jos minulta kysytään.
”Vaikeatkin asiat” vaan onnistuvat kun olemassa olevaan osaamisen liitetään vahva ja valmis henkinen kantti
Se on siinä – turha yrittää kotona 😉
Ja ne tarinat esim. makujen takana
Etualalla ”Honeydew Daquiri”: vaaleaa rommia, hunajaa, Kuohuvaa kuusenkerkkää, kumkvattia, kardemummaa, syötäviä kukkia…
Edessä punainen ”Ropponen”: laadukasta tummaa rommia, balsamicoa, karpaloa, kardemummaa, tuohta, ja vielä olutlasista. Takana keltainen ”El Fuego Del Totto” (totto=merkkitulien viestintäjärjestelmä jolla on varoitettu jokivarren asukkaita uhkaavasta vihulaisesta – osuuko Ounas- ja Kemijoen yhtymäkohdassa olevaan Rovaniemeen jossa Ville tuolloin asui ja suoritti Baarimestarin erikoisammattitutkinnon) jolla oli tarina, kuten kaikilla muillakin kisajuomilla. Juomaan tuli vaaleaa rommia, hillaa, mangoa ja havuja, appelsiinia, roseepippuria… ja Iittalahan toimii aina.
Saiko Ville palkinnon uurastuksestaan? Tuloksena oli hieno 3. sija eikä aiheesta sen enempää – joskus se vaan on arvostelulajeissa ”taitoluistelua”. Toisinaan tuntuu, että kilpailussa halutaan kovin paljon, ja kun se sitten saadaan, niin sitä ei hoksata, vaan valinta kohdistuu jälleen tuttuun ja turvalliseen. Toisaalta, ”kaupallisuushan” oli jälleen kerran yksi niistä vaatimuksista: 2 + 2 + 2 (teollinen makusiirappi) ja pidentäjä mintuntupsun kera 😉
Suuria tunteita kuten jo totesin – harmi vain, että se perustuu turhan monen tyypin kokemuksiin, asioihin joita ei uskalleta ääneen sanoa. Kiitokset niille jotka kisoja järjestävät, ja vielä isommat kiitokset teille jotka kisojen sisältöjä päivitätte ja uudistatte. Kiitokset myös Teille jotka avoimesti otatte noviisit kainaloonne ja jaksatte ohjata ja opastaa – kilpailusarallakin.
Kuvat © Ari Manninen